Loppukesä kuikkajärvellä
Jotkin lintu- sekä eläinlajit omaavat erityisen eleganssin ja jopa mystiikkaa huokuvan olemuksen. Kuikka on ainakin itselleni yksi tällaisista lajeista, ja sen näkeminen on joka kerta yhtä ilahduttava kokemus. Muutettuani muutama vuosi sitten Tampereelta lukemattomien upeiden järvien luota Turkuun harmaiden savipeltojen keskelle ovat kohtaamiset kuikan kanssa jääneet hyvin harvalukuisiksi. Siten satunnaiset tapaamiset karujen järvien asukin kanssa tuntuvat tätä nykyä entistäkin sykähdyttävämmiltä.
Järvi-Suomen vesillä kuikka on kohtalaisen yleinen näky. Tyyni kesäilta, vehreiden sekametsien reunustama järvimaisema ja kuikkien kaihoisa huutelu kuuluvat saumattomasti yhteen, ja perisuomalaista kesäidylliä symboloivan äänimaiseman tunnistaa miltei jokainen riippumatta siitä, tietääkö tunnelmaa luovan huutelijan olevan kuikka. En siis varmastikaan ole ensimmäinen luontoharrastaja, jota kuikan ylväs olemus on kiehtonut.
Alkulinnuksikin tituleerattu kuikka onkin varsin suosittu kuvauskohde. Ei kuikkien kuvaaminen kuitenkaan helppoa ole, useimmiten linnut lipuvat keskellä laajoja järvenselkiä kaukana rantaviivasta täysin kuvaajan ulottumattomissa. Kuikalta tuntuu kuitenkin löytyvän myös jonkinlaista luonteenomaista uteliasuutta, mikä voi mahdollistaa kuvaamisen myös lähietäisyyksiltä. Parhaassa tapauksessa lintujen luottamuksen voi saavuttaa seuraamalla tietyn järven kuikka-asukkeja säännöllisesti pidemmällä aikavälillä. Tällöin esimerkiksi monen kuvaajan unelmoimat lähikuvat kuikan yksityiskohtaisesta höyhenpuvusta ovat mahdollisia.
Satunnaisemmin Sisä-Suomen järviviidakossa vierailevana kuvaajana mahdollisuutta kuikkien pitkäaikaisseurantaan ei ole itselläni ollut. Täten sykähdyttävien lähikuvien tai muiden pitkällistä aiheeseen paneutumista vaativien otosten taltioiminen ei käytännössä ole ollut mahdollista. Viimevuotisella retkellä eräälle vuosien saatossa vakiopaikaksi muodostuneelle järvelle löysin kuitenkin satunnaiskävijälle sopivan tavan kuvata kuikkia sekä yhdistellä muita kuvauksellisia elementtejä itselleni mieluisiksi kokonaisuuksiksi.
Pukala
Eräs takuuvarma kuikkajärvi on Pirkanmaalla sijaitseva Pukala. Tälle jopa erämaista tunnelmaa huokuvalle järvelle ovat monet retket vuosien varrella suuntautuneet, ja etenkin Tampereella asuessani ”Pukalassa” tuli käytyä kohtalaisen usein. Järven pohjoispuolella sijaitsee Pukalan virkistysmetsäksi kutsuttu Metsähallituksen hallinnoima retkeilyalue. Metsähallitus on rauhoittanut omistamansa rantametsät sekä saaret, ja alueella risteilee pieni polkujen ja laavupaikkojen verkosto.
Pukala on monellakin tapaa erityslaatuinen järvi sitä ympäröivien suorantaisten ja liejupohjaisten talousmetsien vangiksi jääneiden metsäjärvien keskuudessa. Sen rannat ovat pääosin hyvin karut ja kallioiset. Innokasta uimaria viehättävät rantakalliot jatkuvat syvälle veden syvyyksiin, ja parhaimmillaan kallioiden väleihin kätkeytyy miellyttävän tasaisia sorapohjia. Vedenalaista maailmaa rannoilta tirkistellessä huomio kiinnittyykin kallio- ja sorapohjien pelkistetyn karuun ja jonkinlaista erämaisuutta henkivään olemukseen. Erityisen lumoavia ovat karkeamman kivipohjan seasta pilkistelevät hiekka- ja soralaikut. Auringon valaistessa rusehtavan sävyisiä rantavesiä ne hehkuvat miltei kultaisen kellertävinä valopilkkuina tummien kivien väleissä. Merkkinä puhtaasta vedestä kimmeltäviä sorapohjia koristavat myös nuottaruohojen vehreät tyviruusukkeet. Kasvin hennot varret sojottavat pinnan yläpuolella. Tyynenä aamuna veden alta työntyvät ruohonkorret piirtyvät tikkumaisina kynänvetoina järven pinnalle.
Nuottaruohot usvaisena aamuna.
Puhtaan veden sekä lumoavan vedenalaismaailman lisäksi mielenkiintoisen Pukalajärvestä tekee etenkin sen pohjoispuolen rantojen repaleisuus. Rantaviiva järven pohjoisreunalla on paikoin hyvinkin mutkikas. Kalliorantojen välisissä poukamissa metsän kasvit pääsevät pursuilemaan kohti järveä aivan vedenrajaa hipoen, ja koukeroisien lahtien perukat kätkevät sisäänsä myös jokusen rehevämmän matalikon. Kiemurtelevan rantaviivan lisäksi järven pohjoispuolella sijaitsee lähes parinkymmentä saarta, jotka muodostavat erittäin puoleensa vetävän sokkelikon. Saarien kokoluokka vaihtelee reilusti. Suurimmilla saarilla rantaviivaa löytyy satojen metrien edestä, kun taas pienimmät saaret pystyy kävelemään ympäri kirjaimellisesti muutamalla reilulla harppauksella. Merimaisemiin tottuneelle retkeilijälle puiden ja kasvillisuuden levittäytyminen aivan vesirajaan asti on mielenkiintoinen nähtävyys. Erityisen inspiroivan näköisiä ovatkin erikokoiset ja -muotoiset karikot, joilla pienet mutta ties kuinka vanhat puut sinnittelevät vuodesta toiseen.
Nouseva aurinko maalailee Pukalan saarimaisemia.
Suurin osa Pukalan retkeilyreiteistä risteilee normaalissa metsätalouskäytössä olevilla alueilla, ja ainoastaan Pukalajärven rantametsät ja saaret on rauhoitettu kokonaan vuonna 1968. Pukalan saaret ovat mitä ilmeisemmin säästyneet metsänhoitotoimenpiteiltä jo sitäkin aiemmin. Isompien saarten metsätilkuilla vuorottelevat väljät mäntykankaat sekä tummia havuseiniä muodostavat kuusikot. Avoimet kalliot ovat valkean jäkälän peitossa, ja ehkäpä komeimpia nähtävyyksiä ovat lukuisat harmaat kelopuut, jotka erottuvat hopeisina luurankoina tummempien havupuiden seasta. Rannoille kaatuneet kelot, oranssina hehkuvat männyt ja tiheän havumetsän alta työntyvät kalliot ovat kuin suoraan stereotyyppistä kansallismaisemaa henkivästä Gallen-Kallelan maalauksesta.
Pukalan maalaukselliset rannat ovat aina inspiroineet minua, mutta niiden kuvaaminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Pohjoisrannalle vievä retkeilyreitti seurailee rantaviivaa noin parin kilometrin verran, ja monin paikoin polun varrelta aukeaakin varsin mukavia näkymiä järvelle päin. Parhaat maisemapaikat polun varrelta on kuitenkin kuvattu kyllästymiseen asti kohtalaisen nopeasti, ja saarten sokkelikkoa kohti katsellessa mieli alkaa halajamaan vesille kurkistamaan aina seuraavan ja sitä seuraavan saaren toiselle puolelle. Itse asiassa omaan silmään rantojen maisemat avautuvatkin parhaiten katseltavaksi juuri järveltä päin. Kun polun varren maisemat on läpikotaisin kuvattu, tekisi mieli tutkailla samaa rantaa järven suunnasta. Saariston rantamaisemia pääsee toki ihailemaan järveltä päin, mutta pohjoisrannan polulta käsin tarkasteltuna kuvakulmat eivät juurikaan muutu. Onnistuneen sommitelman tallentamista vaihtelevista saarimaisemista hankaloittaa rajoittuneiden kuvakulmien lisäksi tietynlainen katseenvangitsijan tai erityisen kohteen puute. Pelkät tyynellä järvellä siintävät saaret ovat kyllä itsessäänkin hienon näköisiä, mutta kuvat pelkistä vaihtelevien rantametsien värittävistä saarista jäävät helposti kaipaamaan sitä jotain.
Kuikat usvan keskellä
Viime vuoden elokuussa päätin tehdä pienen viikonloppuretken Pukalajärvelle. Tarkoituksena oli viettää yö järven rannalla teltassa, ja ilman sen tarkempaa suunnitelmaa kuvailla kaikkea, mitä vastaan sattuu tulemaan. Sääennuste lupaili sopivan tyyntä ja viileää yötä tulevaksi, joten ainakin perinteisiä maisemakuvia tyyneltä järveltä voisi auringonnousun aikaan päästä räpsimään. Parhaimmillaan kylmä yö saisi veden höyryämään, ja auringon noustessa usvamassat verhoilisivat auringonnousun väreissä kylpevää järvimaisemaa.
Edellisestä kesäkuukausille sijoittuneesta retkestä Pukalan maisemiin oli jo vierähtänyt hyvä tovi. Viimeisimpinä vuosina järvellä oli tullut käytyä vain syksyllä tai talvisaikaan. Ainoat muistikuvat järvellä asustelevista kuikista olivat vuosien takaa, ja niinpä kuikkien kuvaamisen suhteen suuria odotuksia ei tällä retkellä ollut. Toki tiesin kuikkien loppukesällä usein kokoontuvan suuremmiksi parviksi tietyille paikoille, ja että Pukala hieman suurempana vesistönä voisi sopia kokoustarkoituksiin varsin hyvin. Vuosien takaisilla kesäretkillä järvellä ei ollut kuitenkaan koskaan näkynyt yhtä pariskuntaa enempää lintuja, ja nämäkin yksilöt olivat yleensä uiskennelleet pieninä pisteinä kaukana järven selällä.
Saavuin illansuussa retkeilyalueen parkkipaikalle, ja lähdin rinkka selässä talsimaan kohti Pukalan rantoja. Valitsemani polku kulkee nuorehkoissa sekametsissä, sivuaa muutamaa pientä järveä ja saapuu Pukalajärvelle erään pohjoiseen työntyvän lahden perukoille. Kovin kauaa en ehtinyt lahden reunalla kulkevaa polkua seurailla, kun ensimmäinen kuikka ilmestyi jo näkösälle. Se lipui juhlallisen hitaasti kohti lahden pohjukkaa aivan kuin tarkastaakseen, kuka rantametsikössä oikein rymyää. Lahden toisella puolella kohoava tumma kuusimetsä kuvastui tyynestä järven pinnasta, ja kuikka halkoi vettä jättäen jälkeensä vain valkean viivan mustaan peilipintaan. Ihastelin yksinäistä lintua ja kesäillan pysähtynyttä tunnelmaa hetken verran, ja jatkoin rymistelyäni eteenpäin rantapolkua pitkin. Kun yksinäinen kuikka oli saanut tarkastuskierroksensa valmiiksi, alkoi järven puolelta ilmaantua lisää kuikkia lahdelle kiertelemään. Hetken kuluttua ne muodostivat pienen parven ja aloittivat lahden kiertämisen tiiviissä ryhmässä. Asetuin lahden suulle passiin, ja räpsin maisemallisia kuvia ohi lipuvasta laivueesta. Kylläpä on kuikkien kuvaaminen helppoa ja mukavaa!
Kuikkalaivue iltakierroksella.
Vähitellen kuikat hajaantuivat järvelle, ja jatkoin tyytyväisenä matkaani kohti sopivia leiriytymismaastoja. Tällaisia kuvausretkiä voisi olla enemmänkin: lämmin, ei liian kuuma, ei juurikaan hyttysiä ja yhteistyökykyiset kuvauskohteet saapuvat kuin tilauksesta kameran kantaman päähän. Pystytin teltan tuuhean kuusikon juurelle, ja vaivuin unten maille.
Aamuyöllä havahduin järveltä kantautuviin huutoihin. Järvimökkeilijälle tutussa kuikan kesäisessä huutelussa on haikeuden lisäksi mukana tietynlaista innokkuuden sävyä, mutta nyt hämärässä yössä kaikui surumielisten sävelten moniääninen sinfonia. Erilaisia mollivoittoisia äännähdyksiä ja huutoja mahtui äänten kavalkadiin yllättävän paljon. Kaakkureiden olen joskus kuullut ääntelevän hieman samaan tyyliin. Juuri tällaista esitystä en ollut kuitenkaan aiemmin kuullut, ja hämyisellä järvellä soiva konsertti tuntuikin erityisen uudelta ja ihmeelliseltä. Aurinko makasi vielä syvällä horisontin alapuolella, joten jatkoin makeita unia vielä hetken aikaa.
Parin tunnin lisäunien aikana ehdin visioida tulevia kuvia. Nouseva aurinko, saaret verhoiltuna järvestä nousevalla usvalla ja kuikat katseenvangitsijoina saarten väleissä, tässähän yhdistyy kaikki toivomani kohteet! Vääntäydyin ulos teltasta hieman ennen auringonnousua ja lähdin toteuttamaan visioitani.
Kuikkien aamuöinen konsertti oli hiljentynyt auringon noustua värjäämään usvaista maisemaa. Räpsin muutaman maisemakuvan telttapaikan vierestä ennen kuin lähdin etsimään kuikkia. Aluksi vain yksi yksinäinen kuikka uiskenteli hiljaisella järvellä. Se ui päättäväisen oloisena eteenpäin oranssina hehkuvan usvan läpi. Hetken kuluttua se näytti löytävän seuralaisia keskeltä järven selkää, ja nopeasti kuikkia olikin kokoontunut jo yli kymmenpäinen parvi ajelehtimaan keskelle tyyntä järveä. Yritin parhaani mukaan sommitella oranssinhehkuisia saarimaisemia lintujen taustalle. Järven moninaisia muotoja kaikkine saarine ja koukeroineen koetin korostaa tuomalla rantojen puita silueteiksi etualle.
Kokoontuneet kuikat seilasivat pienellä alueella kohtalaisen tiiviinä joukkona. Kaikeksi onneksi linnut kokoustivat hyvin suotuisassa kohdassa kuvaamista ajatellen. Toki etäisyyttä lintuihin oli paljon, joten riskinä oli ilman väreilyn aiheuttama epätarkkuus kuvissa. Muutoin tarvetta päästä lähemmäs ei oikeastaan ollut, sillä maisemalliset otokset sopivat loistavasti tilanteen tallentamiseen. Riittävä etäisyys kuikkalaivueeseen mahdollisti myös rivakan juoksentelun pitkin rantametsää sopivia kuvakulmia etsien ilman pelkoa lintujen pelästyttämisestä.
Kohtalaisen onnistuneista maisemallisista kuvista huolimatta rantaviivan vankina oleminen aiheutti kuitenkin alituista harmitusta. Kuikkalaivueen lähtiessä kiertelemään järveä laajemmalla säteellä niiden seuraaminen rantapolkuja pitkin muuttui arvatenkin haastavaksi. Lintujen hajaantuessa kauemmas järvelle kuvaamisen sai unohtaa kokonaan.
On sanomattakin selvää, että uudenlaisten kuvien ottaminen vaatisi jonkin vesillä liikkumiseen soveltuvan välineen. Miten kätevää olisikaan liikkua järvellä ilman rajoitteita veneen tai kanootin kyydissä? Kuvakulman voisi valita täysin vapaasti, ja tyynessä vedessä hiljaa lipuen kuikkia voisi päästä kuvaamaan aivan eri tavalla kuin rantapuskissa rymyten. Kun siis seuraava elokuinen tyyni ja kuulas usva-aamu koittaa, on hyvin todennäköistä, että minut löytää silloin keskeltä Pukalajärveä kapean kanootin kyydistä.