Kokemuksia hylkeiden kuvaamisesta
Vielä kymmenisen vuotta takaperin omat hyljehavaintoni olivat harvassa. Turun sisäsaariston vesillä retkeillessäni hylkeen näkeminen oli harvinaista herkkua, ja pelkästään hylkeen harmaan päänupin bongaaminen kaukana merellä tuntui harvinaislaatuiselta kohtaamiselta. Tätä nykyä tilanne on kuitenkin kääntynyt päälaelleen, ja on suorastaan ihme, jos saaristoretkeltä onnistuu palaamaan kotiin ilman yhtäkään hyljehavaintoa.
Omat kokemukseni hylkeiden runsastumisesta koskevat erityisesti sisäsaariston vesiä. Nauvon tienoilla sijaitsevalla suvun kesämökillä on tullut vietettyä paljon aikaa pienestä pitäen, ja havaintoja saaristoluonnosta on kertynyt roppakaupalla. Omien kokemusten lisäksi vanhemmilta mökkeilijäsukupolvilta löytyy luonnollisesti tietoa vielä pidemmältä ajalta. Näihin epävirallisiin havaintotietoihin peilaten etenkin aivan viime vuosina hylkeiden määrä sisäsaaristossa on lisääntynyt huimasti.
Mielikuviin harmaahylkeiden tyypillisistä elinympäristöistä yhdistyy helposti esimerkiksi ulkosaariston aavat vedet sekä karut kallioluodot. Erityisen hämmentävää onkin ollut havaintojen tekeminen näiden mielikuvien täydellisiä vastakohtia edustavissa paikoissa. Esimerkkinä vaikkapa hylje, jonka löysin mökkisaaren matalan ja savipohjaisen kaislikkolahden perukoilta puolimetrisestä rantavedestä puljaamasta.
Harmaahyljekanta on kasvanut tasaisesti koko 2000-luvun ajan, ja runsastunut kanta lienee suurin syy kasvaneeseen havaintojen määrään. Ehkäpä kasvaneen kannan myötä hylkeitä on kulkeutunut enemmän myös sisäsaariston vesille. Toki myös omien luontohavaintojen tekeminen on tarkentunut viimeisimpien vuosien aikana. Vaikka kesälomia onkin tullut vietettyä saaristossa jo pitkään, niin saaristoluonnossa retkeily ja siten myös havaintojen tekeminen on vuosien varrella jatkuvasti lisääntynyt.
Lisääntyneestä näköhavaintojen määrästä huolimatta hylkeiden kuvaaminen on kuitenkin varsin haastavaa. Ajattelinkin seuraavaksi jakaa hieman omia kokemuksiani hylkeiden jahtaamisesta kameran kanssa.
Uneliaasta olemuksesta huolimatta hylkeet ovat hyvin tarkkaavaisia. Ylimääräinen liikehdintä tai melu saa ne hetkessä valpastumaan.
Useimmiten yksittäiset pinnalla kurkistelevat hylkeet uiskentelevat kaukana kameran ulottumattomissa. Veneellä liikuttaessa uteliaammat yksilöt saattavat ilmestyä hyvinkin lähelle tarkkailemaan vesillä liikkujaa, mutta yleensä hylkeestä on jäljellä enää pienet pyörteet veden pinnalla siinä vaiheessa, kun kamera on saatu kuvausvalmiuteen. Parhaat mahdollisuudet kuvien saamiseen tarjoutuukin hylkeiden köllötellessä matalilla luodoilla tai vedenrajan karikoilla. Kuivalla maalla lepäillessään hylkeet ovat kuitenkin hyvin varovaisia, ja kuvausetäisyydelle pääseminen ei ole kovinkaan helppoa.
Omat kokemukseni hylkeiden kuvaamisesta ovat pääasiassa sisä- tai välisaariston vesiltä. Aivan uloimmassa saaristossa hylkeitä näkee ja kuulee enemmän kuin suojaisemmilla sisäsaariston vesillä, mutta olosuhteet kuvaamista ajatellen ovat usein hankalammat. Luonnollisesti syrjäinen sijainti vaikeuttaa pääsyä mahdollisille kuvauspaikoille, ja avomeren ympäröimillä luodoilla merenkäynti on useimmiten liian kovaa. Lisäksi ulkosaaristossa hylkeitä esiintyy sisäsaaristoon verrattuna huomattavasti suuremmissa laumoissa. Suurten laumojen valtaamat luodot ovat sykähdyttävän näköisiä, mutta yksilömäärän kasvaessa yksikin hylje saa liikkeillään koko lauman helposti pelästymään. Yhden hylkeen panikoidessa lopputuloksena saattaa olla ketjureaktio, jonka seurauksena koko luoto tyhjenee hylkeistä muutamassa sekunnissa. Usein varsinkin isommista hyljelaumoista otetuissa kuvissa silmään pistääkin hylkeiden rauhaton olemus. Sen sijaan että koko lauma köllöttelisi kallioilla levollisen näköisenä, on puolet hylkeistä hyvin usein räpiköimässä vauhdilla kohti vettä.
Köllöttelyä toukokuisessa illassa. Kuvattu tuulen mukana ajelehtivasta veneestä.
Hylkeiden kuvaamista suunnitellessa ehkäpä tärkein huomioon otettava seikka on tuuli. Ainakin sisemmällä saaristossa vaaditaan hyvinkin tuuleton keli, jotta hylkeet nousisivat kuivalle maalle lepäilemään. Ulkosaaristossa hylkeiden vakioluodot saattavat toki olla kansoitettuna kovallakin tuulella. Esimerkiksi kuluneena kesänä huomasin, miten eräs ulkosaariston hyljeluoto oli ääriään myöten täynnä hylkeitä usean päivän ajan aamusta iltaan kelin vaihdellessa miltei tyynestä navakkaan tuuleen. Tarkkailin luotoa kaukaa kiikarinkantaman päästä enkä osaa sanoa, miten paljon hylkeitä vaihtui luodolla näiden parin päivän aikana. Avomeren tyrskyjen keskellä pienen luodon täyttänyt hylkeiden ”kasa” oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen näky. Tällaisen tilanteen kuvaaminen ei vain oikein taida olla mahdollista. Vaikka onnistuisikin pääsemään veneellä suurien aaltojen läpi luodon läheisyyteen, valtaisasti heiluva vene säikyttäisi hylkeet hyvin nopeasti alas luodolta.
Harmaahylkeiden karvanvaihtoaika osuu touko-kesäkuulle ja tällöin hylkeet nousevatkin mielellään ylös vedestä kuivattelemaan turkkiaan. Vuodenajoista alkukesä onkin varminta aikaa nähdä etenkin suurempia hyljelaumoja luodoilla ja karikoilla lepäilemässä. Omien kokemuksieni mukaan kuivalla maalla köllötteleviä hylkeitä näkee kuitenkin läpi koko kesäkauden, mikäli vain on tyyntä.
Edellytyksenä hylkeiden kuvaamiselle on tyynen kelin lisäksi kuvaamiseen soveltuva paikka. Kuten aiemmin tuli todettua, suurten hyljelaumojen peittämät luodot eivät välttämättä sovellu kuvaamiseen parhaalla mahdollisella tavalla. Itse olenkin todennut parhaaksi kuvauspaikaksi pienen luodon tai karikon, joka on pienehkön hyljelauman suosiossa. Usein hylkeiden lepäilypaikat tuntuvat olevan hyvinkin vakiintuneita ja suurin osa ottamistani hyljekuvista onkin kuvattu muutaman vuoden aikana samaisella luotorykelmällä. Kyseinen pienten luotojen muodostama ryhmä on todellinen hylkeiden kotipaikka, enkä ole kertaakaan onnistunut vierailemaan paikalla ilman yhtäkään hyljehavaintoa. Tyynen päivän saapuessa voi olla miltei varma, että viimeistään illan hämärtyessä luotoryhmän kallioilla köllöttelee hylje jos toinenkin.
Hylkeet harvemmin lepäilevät vähänkään suurempien saarten rannoilla, joten useimmiten varsinainen kuvien ottaminen tapahtuu veneestä käsin. Toki sopivan paikan löytyessä kuvaaminen kuivalta maalta käsin saattaa myös olla mahdollista. Itselleni vakiopaikaksi muodostuneella luotoryhmällä vastaan on kerran tullut tilanne, jossa nuori hylje lepäili erillisen kallion päällä juuri sopivalla etäisyydellä viereisestä luodosta. Onnistuin rantautumaan veneestä luodolle hylkeen huomaamatta ja hiljaa hiipimällä pääsin mukavalle kuvausetäisyydelle, eikä torkkuva hylje ollut moksiskaan, kun ähelsin eteenpäin pitkin märkiä kallioita. Tällä kyseisellä kerralla en kuitenkaan ollut yksin liikkeellä, ja ilman venettä soutavaa kaveria tällainen hiippailuoperaatio tuskin olisi ollut mahdollinen.
Heiluvan veneen sijasta kuvaaminen märillä kallioilla ryömien on luksusta. Kuvausasennoista ei onneksi jaeta tyylipisteitä. (Kuva: Tuire Luhtaa)
Veneestä kuvaamisessa ehkäpä suurimpana haasteena on aaltojen aiheuttama heiluminen. Mikäli ei harrasta hyljekuvausta kymmenmetrisen matkaveneen kannelta, niin pienikin aallokko saa pienemmän veneen heilahtelemaan ja kohteen tähtäily kameralla vaikeutuu huomattavasti. Lisäksi hylkeetkään eivät liiemmälti arvosta aallokossa keinuvaa venettä, ja reilusti heilahteleva vene säikyttää ne helposti pakosalle.
Kohtalaiselle kuvausetäisyydelle pääseminen ei veneellä tuota suuria ongelmia ja maisemallisten hyljekuvien taltioiminen onnistuu suhteellisen helposti ilman riskiä hylkeiden joukkopaosta. Jos kuitenkin mielii päästä ottamaan lähikuvia, niin etenkin levollisen näköisenä köllöttelevien hylkeiden kuvaaminen hieman lähempää vaatii jonkin verran kikkailua. Kuivalla maalla oleilevien hylkeiden lähestymistä pärisevällä moottorilla en ole edes kokeillut, eikä hiljainen soutaminenkaan ole osoittautunut kovinkaan toimivaksi keinoksi, sillä äänettömyydestä huolimatta airojen liike tuntuu häiritsevän hylkeitä liikaa. Parhaaksi lähestymistavaksi olenkin todennut hiljaa ajelehtimisen ilman airoja tai moottoria.
Ongelmana vapaana ajelehtimisessa on tietysti veneen ohjailu, sillä pienikin tuulenvire liikuttaa venettä hyvin vikkelästi. Toisaalta täysin peilityynessä vedessä vene ei välttämättä liiku mihinkään, eikä hylkeiden lähestyminen onnistu. Ehkäpä kätevin tapa hyödyntää pientä tuulenvirettä, onkin ankkuroitua turvallisen välimatkan päähän hylkeistä ja lipua vähitellen ankkuriköyden varassa lähemmäs. Tällöin liikkeen nopeutta voi säädellä ankkuriköyttä juoksuttamalla, ja pysähtyminen missä tahansa kohtaa on helppoa. Veneen pohjalla istuskellen voi tällä tyylillä päästä hyvinkin huomaamattomasti ajelehtimaan kohti hylkeitä.
Veneen vierellä kurkkivien hylkeiden kuvaus vaatii vähintäänkin kohtalaisen tyyyntä keliä. Vedenrajasta kuvatessa taustan saa pehmennettyä mutta kurkottelu veneen laidan yli aiheuttaa hieman haasteita (sekä riskin tiputtaa kamera meren syvyyksiin).
Hylje tuntuu olevan perusluonteeltaan varsin utelias eläin. Vedessä liikkuessaan ne ovat omassa elementissään ja itseluottamus korkealla ne saattavat tulla hyvinkin lähelle veneellä liikkuvaa kuvaajaa. Hylkeiden pyöriessä veneen ympärillä on monesti tullut mietittyä, miten nämä uteliaat veijarit suhtautuisivat vedessä liikkuvaan kuvaajaan. Tällainen kokeilu vaatisi tietysti kunnollisen sukelluskotelon kameralle, joten saapa nähdä riittääkö budjetti koskaan kyseisen idean toteuttamiseen. Hylkeiden kuvaaminen eri tavoilla jatkuu kuitenkin varmasti ja lukematon määrä hyljekuvia on vielä ottamatta. Esimerkiksi talvikaudella en ole hylkeiden kuvausta päässyt kokeilemaan vielä ollenkaan. Miltä kuulostaisi kuvat vaikkapa kallioiden sijaan ajelehtivien jäälauttojen päällä lepäilevistä hylkeistä?